Niinpä niin, kauhu kakara on ollut jo kaksi yötä kotona. Besties Nokon Nuuka, eli Vinka, on päässyt tutustumaan kissoihin. Ikävä kyllä kissat eivät ymmärrä Vinkan leikkiin haastamisen elekieltä, vaan kokevat sen uhkailuna, jolloin sylki lentää ja karvat nousevat pystyyn. Tästä taas Vinka hämmentyy, jolloin se alkaa haukkumaan. Kissat taas sen seurauksena lähtevät pois, jolloin koira lähtee jahtaamaan niitä. Se ei tietenkään ole suotavaa, joten minulla onkin edessä ongelma: miten saada Vinkan ja kissojen välinen vuorovaikutus pelaamaan? Olen yrittänyt käyttää sitä ns. positiivista koulutusta, eli ensin jämäkkä "ei!" ja sitten huomion kiinnitys johonkin hauskaan ja suotavaan asiaan. Olisipa se niin helppoa, miltä kuullostaa. Ensinnäkin on suuri ongelma saada siihen "ei" käskyyn tehoa. Vinka ei ole kuulevinaankaan, eikä äänen korottaminen auta yhtään. Joskus ehdin napata koiran syliin, ennen kuin jahtaaminen ehtii alkaa. Tällöin pystyn jo kiinnittämään Vinkan huomion johonkin muuhun, mutta mitäs sitten, kun en todellakaan joka kerta pysty nappaamaan pentua? Täytyykö vain yrittää ja toivoa, että kiinnostus kissoihin laantuu kasvamisen myötä? Onneksi Wilma on kissoista se rauhallisempi, jota Vinka ei jahtaa. Wilma ei oikeastaan kiinnosta pentua pätkääkään, mutta Wanda on pahempi! Kissa-diva tuntuu tahallaan ärsyttävän Vinkaa, jotta se lähtisi jahtaamaan. Hyvä asia on se, että kissa pääsee aina koiraa karkuun, joten ne harvoin loukkaantuvat. Pahin vamma, jonka koira taas voi saada, on verinen naarmu kuonossa. Ehkäpä Vinka tarvitseekin vain yhden naarmun kissan kynsistä, ennen kuin tajuaa jättää ne rauhaan..? Mene ja tiedä...

Kissat ovat onneksi ainoa ongelma. Kaikki muu onkin mennyt ihan hyvin: ruoka on maistunut, yöt ovat olleet suht. rauhallisia, sisäsiisteyden oppiminen on hyvällä mallilla ja "tänne" käsky alkaa olla jo tuttu. Loppu viikonloppu käytetäänkin yksinolon opettamiseen, sillä maanataina mennäänkin jo kouluun ja töihin. Muutaman kerran olen jo Vinkan jättänyt hetkeksi kotiin, mutta tuolloinkin se on nukkunut, eikä tajunnut koko poissaoloani. Tehotonta, siis. Nyt illalla menin minuutiksi tuohon käytävään niin, että Vinka näki lähtöni. Kuuntelin oven takana, ja olin kuulevinani pienoista vinkumista. Menin sisään, mutten järjestänyt mitään suurta numeroa. Sanoin vain "hei taas" ja silitin Vinkaa hieman. Huomenna täytyy kokeilla samaa useamman kerran ja mahdollisesti pidentää poissaolon aikaa, jotta pentu oppisi nopeasti sen, että aina tullaan takaisin, eikä sitä hylätä.

Täytyy myöntää, että emännällä on aikas suuret paineet pennun kanssa. Tuntuu siltä, kuin kaikki kyttäisivät tekemisiäni ja sanomisiani. "Ei sitä noin tehdä", "sun täytyy opettaa sille toi", "eihän se osaa vielä totakaan"... Ei minun, saati Vinkan, rahkeet riitä siihen, että kaikki tarpeellinen opetellaan kahden päivän aikana. Ei se ole edes mahdollista! Nyt jonkun täytyisi vain pystyä takomaan tuo asia oman itseni kalloon. Kukaan muu ei nimittäin vaadi minulta vielä ihmeitä, paitsi minä itse. Olen siis itseni pahin vihollinen. Toivon, että kasvan henkisesti yhtä nopeasti, kuin Vinka fyysisesti. Me olemme molemmat lähtöpisteessä, mutta tulemme varmasti etenemään askel kerrallaan, aina maaliin saakka.